Pentu tuli taloon

Yli vuoden sitkeän pentukuumetaistelun, sopivan koirarodun ja pennun etsinnän jälkeen annoin periksi ja lauman neljänneksi jäseneksi muutti viikko sitten Tingelbergin Like and Share, työnimeltä Häärä. Vuosien painostus teki tehtävänsä ja sorruin puuceehen <3 :D

Selkeästi tässä hommassa on joku kaava. Pari vuotta haaveilen uutta koiraa, teen pentukyseilyitä, kattelen kodittomia yms. Sitten kun asiasta on sovittu niin oon hermoraunio ja mietin mihin mä oon itteni taas laittanu. Viimeisen viikon ennen hakua oon paniikissa, ahdistunut ja migreenialtis. Ja sitten kun se uusi koira saapuu kotiin niin minut valtaa rauha. Selviän, pystyn, kykenen ja näin sen piti mennäkkin. Nyt on sama olo, lauma on taas koossa. Tellun poismenon jättämä puuttuva palanen on hitusen pienempi. Rahatilanteen suhteen koiran hankinta nyt oli typerää, mutta ajankäytön suhteen loistava paikka. Pystyn panostamaan pentuvaiheeseen ja olemaan paljon kotona. Lisäksi uusi harrastuskoiran alku oli hyvä saada kasvamaan :)

Häärä on sijottinarttu ja toiveissa on harrastella ainakin agia, rallytokoa, käydä kattoo mitä tuumaa lampaista ja sit minua on alkanut kiinnostaa viestikoirahommat. Mutta kaikki on tietysti kiinni siitä miten terve tuosta kasvaa ja mistä se on itse kiinnostunut. Näytelmistä pitää myös käydä joku tulos hakemassa. Ennen kaikkea toivon että nyt on kaikki tähdet kohdallaan ja koira ois priimaa (tai lähes) sisältä. Ettei ois tekosyitä eikä selityksiä, vaan sais tehdä niin paljon kuin koira tykkää ja kaikki ois omasta koulutuksesta kiinni.

Pitäkää meille peukkuja, me halutaan että meistä tulee isona jotain suurta!

Rieppa kisaa

Nasahtihan se kohdilleenkin. Varkaudessa kisattiin yksi virallinen rata sekä joukkue-pm rata. Viralliselta siis meidän ensimmäinen kolmosluokan nolla. Joukkueradalta napattiin vitonen, kepit jäi kesken. En muistanut hokea keppejä loppuun asti kun keskityin seuraavaan hankalaan pyöräytykseen ja siinä samalla kun hiljenin niin Riepu lopetti. Eikun alusta uusiksi, meillä ei tehdä vajaita keppejä. :) Hittaitahan myö ollaan ja varmaan hitaina pysytäänkin koska turvallisuus on meille tärkeintä. Mutta varmasti käännöksissä ja linjoissa on parantamisen varaa.

Treenattavaakin löytyi. Riepu tulee jostain syystä ulkokisoissa aina A:lta huonosti alas, ilmeisesti esteen loppu ja kentän alku on vaikea havaita. Käy aika kovasti lapohin ja usein iskee puikkonokankin maahan. Tätä on vaan vaikea treenata, kun ongelmaa tosiaan esiintyy (ainakin tähän asti) vain ulkona. Mutta kiinnetään treeneissä tähänkin huomiota.

Lisäksi tehotreenissä erilaiset keppikulmat ja putki/puomi ja putki/A-erottelut. Lisäksi pitäisi tehdä putki/hyppy-erotteluja, ne on tosi vaikeita.

Ikuinen kakkonen

Kun Riepun kanssa päästiin sille tasolle että tiesin sen pystyvän suorittamaan turvallisesti kokonaisia ratoja keppeineen ja kontakteineen aloin pohtia (tietenkin) kisaamista. Pystyykö se, pystynkö minä ja kannattaako edes aloittaa? Meistähän ei koskaan voi tulla nopeita ja parhaita. Sitten yhtäkkiä osattiinkin tehdä voittavia ykkösluokan tuloksia. Mietin että tässä on meidän raja, tämä on sopivan helppoa ja turvallista. Kiinnostuin kuitenkin jo tässä vaiheessa "ikuisesta" siirrosta kakkosiin ja googlettelin että miten homma toimii. Ajattelin että kakkosluokan radat ovat meidän osaamisen yläpäässä ja sinne voitais sopia.

Siirryttiin ykkösistä kakkosiin. Tykkäsin kakkosten radoista, osallistujien määrän vähäisyydestä, voittomahdollisuuksista ja kisapäivän lyhyydestä. Eli kaikesta. Tehtiin voittavia kakkosten ratoja. Sitten oltiinkin yhtäkkiä kolmosissa. Olin kaksijakoisissa tunnelmissa. Mehän päästiin viimein tekemään sellaisia ratoja mitä tehtiin treeneissäkin. Voisin testailla kolmosia jonkun aikaa ja sitten anoa siirtoa kakkosiin. Tai voisin suoraan anoa siirtoa kakkosiin. Tai voisin pysyä kolmosissa ja katsoa antaako tää meidän huikea taival vieläkin jotain enemmän. Yhtenä ratkaisevana tekijänä mielessäni kummittelee pelko ainoan näkevän silmän menettämisestä. Tai jos sen näkö alkaakin huonontua nopeasti. Ja voihan tuo maanantaikappale rikkoa itsensä muutenkin. Sellainen puristava, toki hieman vainoharhainen ajatus siitä että loppuuko meidän aika. Ehditäänkö tehdä kaikki. Miten paljon voin vaatia, miten pitkälle koiraa viedä. En halua että minun kunnianhimoni tarpeettomasti vaarantaa koirani.

Sitten tää pikkutyyppi onkin oppinut tekemään kepit ensimmäisellä kerralla todennäköisemmin kuin että se onnistuisi vasta toisella. Se on näyttänyt pieniä merkkejä siitä että se osaa irrota. Se on useamman kuin kerran pelastanut omalla toiminnallaan mun huonon ohjauksen. Se opettelee este-erottelua. Sitä ei tarvitse sytyttää radoille, se rakastaa lajiaan. Ja sitten se mokoma meni ja otti ensimmäisen kolmosluokan voittonsa toisissa kisoissa ja jäi sertistä 0.29 sekuntia. (Ketuttaa, myönnän!). Ketutus tosin lieveni sillä että ensimmäisellä radalla Riepu yritti hyppiä lähinnä rimojen varjojen mukaan ja arasteli kaikkia sille uusia kontakteja ja kaatoi pituuden sivukepit. Oltiin siis Kajaanissa ensimmäistä kertaa meille uudessa paikassa, uusilla esteillä ja ulkona.

Lopputulema. Meillä tulee aina olemaan haasteemme, erilaiset ratasuunnitelmat ja ohjaukset, mutta väliäkö sillä. Kumpikin saa tehdä sitä mitä rakastaa, sen kanssa jota rakastaa. Näillä mennään, niin pitkälle kun mennään. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu tai on tapahtumatta, ei ole minun hallinnassani. Minulla on ihanat ja osaavat kannustus- ja valmennusjoukot takana. Nautitaan nyt! <3