torstai 27. heinäkuuta 2017

Agilityn 12 keppiä..

Hääräpä meni ja oppi keppien alkeet neljässä päivässä, kolmella treenikerralla. On siis aiemmin tehnyt ekaa ja vikaa väliä ja ehkä kerran joku kuukausi sitten mulla on ollut palkkari ja yritettiin kolmea keppiä. Ei oikein sujunu.


Ekan kerran treenaattiin sunnuntaina. Sillon meni käsiohjausavustuksella kolme keppiä ja yhdeksän keppiä (en tajuu miten ne oikeasti lasketaan :D). Itsenäisesti ilman käsiapuja ei mennyt yhtään. Tiistaina meni ohjattuna kaikki, itsenäisesti viisi. Ja eilen kaikki jo välillä noin hyvin. Treenit ei olleet hirveän pitkiä, yhteensä ehkä puoli tuntia kerrallaan Häärän kanssa hallilla ja siinä ajassa oli tietenkin useampi tauko ja treenattiin myös kontakteja varten mattoa. Lisäksi olen pennusta asti naksautellut ja palkannut jos se on sattunut omaehtoisesti juoksemaan keppien läpi tms. ja sanonut että hienot kepit.

Sunnuntaina ekoissa treeneissä koira kuumui järjettömästi. Ei saanutkaan tehdä täysillä ja arvata, vaan piti keskittyä ja tehdä rauhassa. Monta minitaukoa, hirveä jolina, haukku ja pari kertaa hammasta. Kokeilin ohjureita, niistä se hyppi yli ja ne sekoittivat vain pakkaa. Seuraavalla kerralla pureminen jäi pois, mutta mekkala ja kuumuminen oli ennallaan, tehtiin puolet treeneistä tavallisilla kepeillä ja sitten siirryin toiselle kentälle ja virittelin puolikkaan pätkän vinokeppejä. Nyt tuolla videolla olevalla kerralla mölinänkin määrä oli laskenut. Vika kerta tehtiin pelkästään vinokepeillä. Lopuksi koitin saada ne suht suoraan, mutta joka videopätkällä näyttää jokunen olevan enempivähempi vinossa.

Tehdään kerta pari vielä treeniä tavallisilla kepeillä ja sit homma jäihin kunnes kuvaustulokset on selvät.. Jännittäääää!

Tyyppi kävi myös ekaa kertaa hieronnassa Sinillä ja ottaa nyt lepiä pari päivää. Malttoi se lopulta asettua hoidettavaksi, ihan lopussa jo unijalka vipatti. Maailman hienoin laps <3

Paitsi eilen ratatreenissä kun treenattiin viskileikkausta(?). Häärä luuli olevansa niin nerokas että se luuli tajuavansa että minä ohjaan väärin ja uskollisesti pelasti tilanteen. Buuuu, varmaan 50 kertaa se yhteensä kääntyi väärälle siivekkeelle. Jos sen saikin kääntymään oikean siivekkeen puolelle hypyn jälkeen, se ei oikein syönyt palkkaa koska luuli että se on tehnyt väärin. Siinä oli kartturi, koira ja koutsi ihmeissään. Mutta kehitetäämpä siihenkin joku lääke!

Tehtiin myös pikkukeinua, kun se kentällä valmiita oli. Hyvin toimi, ei pelottanut. Ekat synttäritkin vietettiin, Häärälle iskettiin rokotukset niskaan eikä se taaskaan huomannut niitä :D Pöljäpää 1 vee! <3

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kaipuuta

Arki rullaa Dinan lopetuksesta huolimatta normaalisti, ja ehkä hyvä niin. Treenit pyörii, lenkit pyörii, kotoisat koulutustuokiot pyörii.. Hupun möllisäännöt olivat muuttuneet joten Häärä pääsi ekoihin mölleihinsä ja Riepukin pääs kirmaamaan kisaavien radalla. Paukautti ekalla yrittämällä nollan ja oli muutenkin niin polleena kun pääs pitkästä aikaa meininkeihin.

Ollaan oltu paljon siirtolapuutarhalla ja käytetty koiria rannalla kun vielä ei ole isompia levähavaintoja. Koirat ovat väsyneempiä kuin normaalisti. Tai ainakin ne nukkuvat enemmän. Eilenkin kun minulla oli vapaapäivä koirat nukkuivat/makoilivat yli kahteentoista. Aina kun mietin ulos lähtemistä iski hirmuinen sadekuuro, mutta ei noilla kavereilla ollut mikään hätä. Riepu on ollut paljon mummolassa ja ollut sielläkin oikea laiskio. Alettiin jo miettiä että oliko Dinalla sittenkin joku tarttuva tauti ja nyt se on näillä kaikilla..



Ikävä on ihmiselläkin. Voi niitä hetkiä kun kaivat esille neljä ruokakippoa vaikka tarvitsisit vain kolme. Kun katsot pihalta lähtiessänne muiden rynnätessä autoon että minne se mummo taas jäi hidastelemaan.. Kun etsit valjaita neljälle. Kun auton takapenkillä onkin nykyisin iso tila ja sydän pompsahtaa että unohdettiinko me Dina kotiin. Hiljaisempaakin on, Häärä ja mumoski riehuivat aikalailla jatkuvasti ennen kuin sairastaminen alkoi..




perjantai 14. heinäkuuta 2017

Surua häntiin

Ei Dina toennutkaan. Kuume nousi uudelleen kolmen päivän kuluttua edellisen antibiootin loppumisesta ja mentiin lääkäriin 3.7. Saatiin 10 päivän Doximycin kuuri kun tulehdusarvot olivat taas taivaissa ja hengitys kuulosti raskaalta. Lisäksi saatiin myös purkki tulehduskipulääkettä. Kolme neljä päivää tilanne näytti paranevan, koira alkoi syödä hitusen paremmin ja oli olemukseltaan reippaampi. Sitten alkoi taas alamäki; yhä harvempi herkku maistui, koira alkoi juoda paljon, vaikutti kivuliaalta, leuat lonksuivat omituisesti ja se väsyi todella nopeasti. 10.7. varasin uutta aikaa sen viikon keskiviikolle tarkoituksena katsoa voiko vielä tehdä jotain vai lopetetaanko koira. Aika kuitenkin piti perua kun hoitaja oli sekoillut jotain aikataulujen kanssa.

Eläinkääkäri soitti samaisena maanantaina ja ehdotti testiin vielä kortisonia. Samana päivänä se alkoi saada myös toisen koiramme Gabapentin-lääkettä. Koira alkoikin syödä taas vähän paremmin, mutta se alkoi myös juoda vieläkin enemmän, turposi ja sillä piti pitää sisällä vaippaa koska se alkoi lorautella sisään järkyttäviä lammikoita (sohva meni vaihtoon). Virtsa alkoi myös olla oudon väristä. Keskiviikkona päivällä lääkäri soitti ja sovimme että jos tilanne ei parane niin tullaan perjantaina käymään, jos vointi paranee niin seuraavalla viikolla.

No, sitten ei maistunutkaan enää iltaruoka. Ei herkut, ei mikään. Vettä Dina latki järkyttäviä määriä ja lämpö nousi taas yli 39. Se ei jaksanut hypätä sänkyyn eikä seisoa kauan paikoillaan. Aamulla silmät ja ikenet kellersivät. Juuso vei sen verikokeisiin (ja äiti tunnin päästä uudelleen kun otettu verimäärä ei riittänytkään). Eläinlääkäri soitteli kolmen jälkeen tuloksista ja sanoi että ovat järkyttävän huonot. Toinen maksa-arvo oli reilusti yli 8000 ja toinenkin yli 1000. Myös munuaisarvot olivat sekaisin. Tulehdusarvot olivat antibiootilla laskeneet. Siinä vaiheessa petti kontrolli ja totesin itkun seasta että eiköhän mummon ole nyt aika lähteä. Lääkäri lupasi järjestää aikaa Dinan pikaiselle lopetukselle joten lähdettiin ajamaan kotiin hakemaan koiraa. Äiti itki ajomatkan, Juuso tavattiin eläinlääkäriaseman edessä.

Lopetus meni rauhassa ja kauniisti. Ei sitkuttelua, hengityspuuskia, eikä korinoita. Turvallinen ja kivuton uni. Oltiin Dinan kanssa loppuun asti, itkettiin ja hyvästeltiin. Halasin ja kuiskasin korvaan että vie Tellulle terveisiä. Eläinlääkärikin itki, se oli koskettavaa. Viedään varmasti muitankin koiria Annin hoiviin jatkossa. Oikeasti olisin halunnut kotilopetuksen, koska uskon sen olevan muille koirille selkeämpää. Tähän ei eläimen lisäkärsimyksen ehkäisemiseksi kuitenkaan ollut aikaa.

Sanoin Juusolle että otetaan seuraavaksi vain papukaijoja. Ne eläis meitä pidempään eikä meidän tarvitsi itkeä niiden perään. On kamalin tunne taluttaa oma rakas lopetettavaksi ja poistua lääkäriltä vain valjaiden ja hihnan kanssa. Dinan taistelut on nyt taisteltu eikä kipua ja kärsimystä enää ole. Ikävä ja tuska jää meille ihmisille, muille koirille hämmennys ja ihmetys.

Tuntuu epäreilulta, meiltä jäi kaikki kesken. Se oppi juuri kaikki agiesteet (keinua lukuunottamatta) ja olisi ollut hauskaa käyttää mummo mölleilemässä. Ne muutamat sen lempitemput jäi kuvaamatta. Se oli helpoin koira arjessa. Ei vetänyt, ei riehunut, sen pystyi viemään mihin vain hulinaan ja se vain tepsutti kiltisti mukana. Se piti kaikista ihmisistä kunhan sitä lähestyi rauhassa. Urosten kanssa se heittäytyi lähes pennuksi ja hoidokkinartutkin se sieti.

Mikään ei korvaa sitä tunnetta kun vuosien työllä vihdoin saavutti entisen kaltoin kohdellun katukoiran luottamuksen. Ne hetket kun se ei enää väistänyt jokaista liikettä, kun se lähestyi vapaaehtoisesti ja painoi päänsä mun olalle pyytäen silityksiä. Kun se ensimmäistä kertaa nukahti viereen ja unituhisi. Kun se oppi että virheistä ei seuraa mitään pahaa vaan että hän voi yrittää ja siitä seuraa hyviä asioita. Ensimmäiset naksuttimella opetetut temput. Ensimmäinen vetoleikki. <3

Kiitos rakas Dina. <3