Ensimmäisestä kodista eteenpäin koska perheeseen syntyi lapsi, toisesta koska työtilanne muuttui radikaalisti. Me, koti numero kolme huolehdettiin se loppuelämä.
Siinä se oli, 9-vuotiaana. Tupoksen ABC:n parkkipaikalla. Ei kiinnittänyt meihin oikein mitään huomiota. Isäntäänsä seurasi tarkkaan. Ensimmäinen koirani. Mukaan se lähti, vähän ihmeissään mutta kuitenkin. Tulleessaan sillä oli ylipainoa n. 10 kiloa. Suurin rakkauteni, siis myös kirjaimellisesti, mutta myös suurin virheeni. Silloin ajatukseni koirankoulutuksesta ja pidosta oli hyvin erilainen ja eniten olen pahoillani siitä että mummero ei saanut elää kovin pitkään eläintenkouluttaja-minän kanssa.
Video on 15-vuotis kooste mummon puuhista. Senkin kanssa sujui agility :DD
Tellu soljui suht helposti osaksi perusarkea. Alkuun se veti aika kovasti hihnassa, mutta toisaalta silloin koiria oli vain se yksi ja aika helposti se oppi siitä pois. Ei siis isoa ongelmaa. Tellu oli myös kova juttelemaan, komentamaan ja kommentoimaan. Ja se ruokahalu! Sillä oli aina nälkä. Tosin kun miettii että koira on puoliksi labbis ja puoliksi dalmatialainen, ei liene kellekkään yllätys että ruoka maistui. Nappulavalio muutettiin melkein heti alkuun ensin barffiksi ja sitten raakaruokailuksi.
Tellu pelkäsi tummempihipiäisiä ihmisiä, varsinkin talvisin ja jos heillä oli huppu päässä. Se rakasti yhtä suomenlapinkoira urosta, joka asuu tässä ihan lähellä. Muita koiria se ei sitten rakastanutkaan, myöhemmin saapuneita laumanjäseniään se sieti kunniakkaasti kuten allaolevasta kuvasta näkee <3 :D
Kun Dina saapui meille Tellun kaveriksi, ei Tellu voinut yhtään ymmärtää että entisen koiratarha-asukkaan ruokakupille ei noin vaan kannata mennä. Sitten oltiinkin päivystyksessä melkein heti puhdistelemassa tappeluhaavoja ja katsomassa että säilyiväthän vanhukset silmät ehjinä. Mutta eipä mennyt toisen kupolle toista kertaa.
Toisen kerran mentiin kiireesti lääkäriin kun mummokulta juoksi niin innoissaan hakemaan hanskaa että katkoi hampaansa alla olleeseen kiveen. Vähän villepeltosmaista hymyä koirallekkin! Pariin otteeseen sain myös pelastaa tukehtumassa olevan koiran, kun tyyppi vetäisi hätäpäissään kitusiinsa kokonaisen naudan kielen, joka sitten jotenkin kummasti ei mennytkään nielusta alas. Sieltä mä sen sitten kaivoin käsivarsi koiran sisällä ulos kun toinen oli jo puolitajuton ja kyljet lommossa kun ei ilma kulkenut mihinkään.
Mummo ui mieluusti, kunhan järveen heitti ensin meetvurstia :D Agilityn olisin halunnut aloittaa mutta jostain syystä eivät ottaneet silloin 11-vuotiasta koiraa alkeiskurssille.. Miksihän.. ;) Mentiin sitten omatoimisesti touhuilee. Monet retket reissattiin ja Tellu kyllä piti huolen että hänelläkin oli aina eväät mukana. Muutenkin vaatimukset palveluväelle olivat kovat, jatkuvasti sai olla nostamassa vanhusta minne milloinkin.
15 vuoden iässä takapään heikentyminen alkoi näkyä ja vaikka sitä jumppailtiin niin pylly silti vajui pikkuhiljaa paikoillaan seisoessa aina maata kohti. Takajalkojen liikuttelu oli välillä aikamoista hiihtelyä. Siinä oli myös yksi syy miksi muutettiin kerrostalosta rivitaloon. Lisäksi sillä alkoi ilmetä välillä ulosteenpidätysongelmia ja kakka tuli joskus koiran nukkuessakin. Hirveän huonoon kuntoon en halunnut koiraa päästää, joten oli aika tehdä päätös. Onneksi sitä oli pohjustellut mielessään melkein vuoden, kun tiesi koko ajan elävänsä vanhan koiran kanssa. Se puhelu on kauhein minkä olen koskaan joutunut soittamaan.. Koiranomistajan ikävin ja vastuullisin tehtävä.
Ikuinen ikävä <3
