Pääsiäispupujakin on kouluteltu

Viime keväänä saimme käydä myös Kuopion eläinpuistossa kouluttelemassa erilaisia eläimiä. Sieltä löytyi kissoja, possu, hevosia ja kaneja. Meidän ryhmä päätyi kouluttamaan kanikaveruksia, joista varsinkin toinen oli hyvin innoissaan tekemässä ja puuhailemassa meidän kanssa. Porkkanapalkalla, tietty ;) Videon kuvasi Harri Katainen, Pro Perro/Pohjois-Savon opisto

Kanikoulutusta 2014

Saatiinhan se kopin päälle, tosin ilman kosketuskeppiä. Olisi ollut kiva jatkaa useampana päivänä ja nähdä mihin asti tuo pupunen olisi kehittynyt..

Rotan koulutusta

Viime vuonna eläintenkouluttajalinjan puitteissa kävin kouluttelemassa labraoloissa nuorta rottaneitiä. Kolmen kerran jälkeen tulos näytti tältä.

Ehdottomasti vaikeinta oli löytää vahviste eli palkkio, joka olisi A) tarpeeksi pieni, nopeasti syötävissä ja helposti annettava B) sellainen jonka saa viedä tuollaisen puhtaustason paikkaan ja C) joka kelpaisi rotalle. Ehdin kokeilla maksamakkaraa, pähkinää, juustoa ja auringonkukan siemeniä, kunnes jo lähes epätoivoisena keksin kokeilla poppareita ja leivonnassa koristeena käytettäviä pieniä sokerikuulia. Ne olivat hitti, jolla saatiin naksuttelu aluilleen ja sen jälkeen alkoivat kelvata muutkin herkut. Olin ihan järkyttynyt että maailmasta löytyi rotta joka oli noin nirso, kyllä mun rotille oli aina kelvannut kaikki muu paitsi raaka porkkana. Ilmeisesti se että oli koko lyhyen ikänsä syönyt vain yhtä ja samaa tuttua ruokaa teki neidin vähän epäluuloiseksi muille tarjoiluille.

Vaikeaa oli myös keksiä tapa, jolla vahvisteen saa nopeasti toimitettua rotalle. Kun muruset olivat niin pieniä, hanskallisella kädellä oli jotenkin hirveän vaikeaa saada ruoka selvästi rotan tarjolle. Popparit tarttuivat hanskaan ja leivontakuulat tippuivat vähän mihin sattui. Lopulta keksin käyttää tuota pientä lasikippoa, joka toimikin ihan näppärästi. Kunnes rotta jossain vaiheessa tajusi että se voi napata siitä kerralla useamman herkun..

Lisäksi haasteena oli saada kerrankin vapauteen ja suureen seikkailuun päässyt rotta malttamaan mielensä, kiinnostumaan koulutuksesta ja pysymään pöydällä. Odotankin innolla sitä että pääsisin joskus kouluttamaan valmiiksi kesyä ja käsiteltyä lemmikkirottaa :) Vaikka tällainen jäljestävä rotta olisi kiva kouluttaa: Jälkirotta.

Sananen kesyrotista

Rotallisia vuosia vietin 2005-2011. Kaikki alkoi siitä kun äiti viimein antoi periksi vuosia kestäneelle lemmikkiruikutukselle ja kävimme hakemassa jostain Peltosalmen nurkilta lapsen tulon takia uutta kotia etsineet Ellin ja Irman. Pikkuhiljaa touhu lähti käsistä ja jossain vaiheessa mm. toimin sijoituskotina parillekin naaraalle joilla teetettiin poikue. Rottanakit on jotain maailman söpöintä ja sen kasvun ja kehityksen seuraaminen oli ihanaa.. Jo mainittujen Ellin ja Irman lisäksi meillä asustivat mm. Myy, Nyyti, Myyti, Kirppu, Tytti, Tilly, Ruuvi, Mutteri, Naula, Nasta, Niitti, Linda, Matti, Unski, Tunski, Pikkuinen, Pinus, Betula, Hemmu, Täplis, Kahvia ja Pullaa, Vintteri, Unikko, Vanamo, Nappi, Nauha, Nyytti, Säkki, Paitsio, Örmy, Enkeli, Occis, Villis, Asta, Möömö ja Särki. Alkuun kaikki olivat eri puolilta haalittuja "tää lopetetaan jos sä et ota tätä" (ihmiset jopa hylkäsi muutaman rotan laatikossa mun oven taakse :o) ja sitten muihin rottaihmisiin tutustuessa rottia tuli virallisiltakin kasvattajilta, mm. Vagabond'silta :) Vaikka enää en rottapiireissä pyörikkään niin muutama tyyppi jäi silti osaksi elämää enemmän kuin vain hyvän päivän tutuiksi.

Näyttelytouhukin imaisi jossain vaiheessa aika vahvasti mukaansa. Ikävä kyllä vaan kaikille menestyneille tuppasi parin hyvän tuloksen jälkeen sattumaan aina jotain, jonka takia ne joko eivät enää kelvanneet näyttelyyn tai sitten ne piti jopa loputtaa. Muistelen että Vanamolta ainakin murtui jalka :K Agilitykin kiinnosti, mutta en jaksanut panostaa esteiden hankintaa ja kun näyttelyt eli myös kisat tuntuivat aina olevan tuolla eteläisemmässä Suomessa niin harjoittelumahdollisuuksia oli aika vähän. Ehkä joskus, nyt kun tietää miten näitäkin kouluttaisi.

Monet rottani ovat jääneet vuosienkin jälkeen vahvasti mieleeni. Elli oli varsinkin Irman kuoltua yksi lellikki, se pääsi kaiken maailman kevätretkille, siirtolapuutarhalle ja ruokakauppoihin piilotellessaan hupussa, taskussa tai hihassa. Elli osasi myös kiltisti ulkoilla valjaissa, siihen ei oikein muut rotat koskaan taipuneet. Myyti osasi tulla ovelle vastaan kun kotiuduin koulusta ja se tykkäsi nukkua selällään meidän nojatuolissa. Hemmu oli puoli/täyssokea ja aivan mahtava persoona. Enkeli oli silti Se rotta. Persoona. Paras muisto on kun se hautoi valtavaa vauvamaahansa patterin päällä pötkötellen. Muistan myös kun pikkuveljen kanssa tehtiin sen lukion kurssia varten pieni "tutkimus" siitä, miten nopeasti rotta oppii avaamaan tietyllä menetelmällä häkin luukun ja pystyykö se välittämään oppimaansa toiselle rotalle.

Tiivistettynä rotta on aivan mahtava lemmikki, pienessä ja suloisessa koossa koiran ja kissan parhaat puolet. Fiksu, ihmisystävällinen, touhukas ja aktiivinen. Varsinkin naaraat, jotka ovatkin uroksia enemmän mieleeni. Toisaalta nuo luetellut hyvät ominaisuudet ovat myös ne rotan huonot puolet. Sellaista koloa ei ollut minne rotta ei olisi mahtunut, eikä sellaista korkeutta minne ne eivät tavalla tai toisella kiivenneet. Ne ryömivät keittiön vetolaatikoissa, avasivat roskakaapin ovet, kiipevät verhotangoille, seikkailivat kiukaassa ja olipa yksi sankari päivän seikkailulla viemäriverkossakin. Sieltä se pöntöstä pulahti takaisin kotiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut.. Tuhojakin ne tekivät, onneksi en enää muista puoliakaan. Yhden kameran ne uittivat koiran juomakupissa, yksi mariskooli tiputettiin kirjahyllystä, lattialistat ja kaappien alaosat jyrsittiin, verhot ja iso osa vaatteista oli täynnä rottapitsiä. Oi niitä aikoja..

Monet sukulaiset ja tuttavat eivät kyllä ymmärtäneet miten voin pitää kotona rottia ja vielä välittää niistä: Hyi, nehän puree, levittää tauteja ja niiden häntäkin on limainen! Onneksi tärkeimmät ihmiset tykkäsivät tai ainakin sietivät mun kummallista harrastusta. Näistä väärässä olevista ennakkoluuloista poiketen rotan huonoin puoli on ehdottomasti niiden elinikä. Meillä isoin osa lähti eläinlääkärin piikille tai omaan pönttöön kasvainten tai hengitystieongelmien kautta noin 1,5-2 vuoden iässä. Oma hiilidioksipönttö oli toisaalta mukava, kun pystyin lopettamaan rotat itse kotona, ilman sen kokemaa stressiä matkasta ja vieraasta paikasta eläinlääkärin luona.

Ensimmäisessä kämpässäni rotilla oli ihan oma huone ja ne pääsivät jaloittelemaan myös muualle asuntoon. Muissa asunnoissa ne taisivat asua olohuoneessa ja saivat näin ollen osallistua kaikkeen toimintaan. Sitten kun koiria oli kaksi ja varsinkin Dina oli hyvin kiinnostunut jahtaamaan eri suuntiin säntäileviä rottasia, joutuivat rotat viettämään aivan liikaa aikaa häkissä. Tämä oli suurin syy sille että rotista päätin luonnollisen poistuman kautta luopua: En voinut enää tarjota niille minun mielestäni hyvää rotan elämää. Tylsäähän ei niiden kanssa ollut päivääkään ja kunhan työt, asunnon koko ja elämä yleensäkin sallii niin näitä tulee ehdottamasti taas pieni tyttölauma nurkkiin pyörimään.. Sitä odotellessa katsellaan vanhoja kuvia ja kaivellaan hyviä muistoja!

Ne karvaisemmat ja kiinnostavammat 3/3

Rie-rie-Rieputti, ympäriinsä viipotti <3 Riepu (Kilpop Tamara). Kooste Riepun ensimmäisestä vuodesta

Pieni trikkisheltti, joka syntyi 19.12.2013 pentukaihi molemmissa silmissä. Tämä tosin huomattiin vasta pentujen eläinlääkäritarkissa. Pojaksikin Riepua taidettiin jossain vaiheessa luulla. :D Ymmärrettävästi kasvattaja ei voi pitää kaikki koiria, saati sitten niitä jotka ovat kelvottomia jalostuskäyttöön. Jostain syystä kukaan ei tälle söpöläiselle tarjonnut kotia ja viime tingassa kaveri eläintenkouluttajalinjalta vinkkasi tästä meille facebookissa. Mun päässä jotenkin naksahti joten pyysin lisätietoja ja pian jo vaihdoin kasvattajan kanssa tietoja ja lupasin mennä katsomaan pentua (oikeasti, ei niitä koskaan mennä vaan katsomaan..). Koska olen elämässä oppinut että luvan saaminen on paljon vaikeampaa kuin asioiden jälkeenpäin anteeksi pyytäminen, kehiteltiin pieni sotasuunnitelma ja pian matkasinkin Jyväskylään "katsomaan kaverin koiranpentua ja shoppailemaan". No, periaatteessa molemmat oli totta, jäi vain mainitsematta että tuonen meillekkin sitten pennun mukanani ;D

Riepu oli niin suloinen ja pieni että tunsin välittömästi suurta halua suojella sitä kaikelta pahalta. Ihmisillä kohosi kyyneleet silmiin kun varmistin että kyllä se mukaan lähtee, tuli mitä tuli. Sitten vaan matkalle uutta kotia kohti, yö Jyväskylässä ja aamulla pennun ensimmäiselle junamatkalle kohti Kuopiota. Ensimmäistä kertaa elämässä minulla oli pentu. Jonka sain kouluttaa ihan miten halusin, alusta asti. Ensin se tosin piti saada kotiin ja pehmittää isäntää niin että se sai tänne jäädäkkin. Väsytystaktiikka todettiin toimivimmaksi. ;)

Alku oli ihanaa, Riepu oli niin suloinen, reipas ja oppivainen kakara. Oisko heti ensimmäisten päivien aikana opeteltu kosketuskeppi ja lattiatargetti. Heti kun ikää tuli tarpeeksi lähdettiin agieskariin opettelemaan pienen liitelijän tavoille. Sosiaalistamista tehtiin paljon, penska sai olla mukana koulussa velipoikansa ja muiden koulutettavien koirien kanssa, sitä käytettiin pentutreffeillä, mätsäröitiin heti kun rokotukset sen salli ja käytiin kauppakeskuksen tapahtumissa viihdyttämässä lapsukaisia. Lampaitakin mentiin katselemaan heti ensimmäisenä keväänä.Vaikka karvakeisari muuten onkin huippunopea oppimaan, sisäsiisteyden kanssa meillä taisteltiin reiluun vuoden ikään, vaikka luulen kyllä tehneeni sen suhteen alusta asti kaiken "oikein". Nykyisin homma rullaa oikein hyvin *koputtaa puuta*. Tutustuttuaan hetken Riepu on ainakin tähän asti halunnut leikkiä kaikkien sitä kohtaan ystävällisesti käyttäytyneiden koirien kanssa, oli kaveri sitten iso tai pieni.

Riepun ongelmia ovat todellinen 24/7 kestävä toiminnantarve ja epävarmuus ulkoillessa. Se ei siedä odottelua eikä mitään tekemättömyyttä, ei osaa rauhoittua eikä hillitä. Hallilla huuto on jatkuvaa, paitsi silloin kun pääsee tekemään töitä! Toivon että hajutyöskentely kehittää Riepua siihen että asioita voi tehdä rauhassa ja keskittyenkin. Lampaillakin se on joskus malttanut viettää hiljaisia hetkiä. Pieniä toivonpilkahduksiakin siis on, esimerkiksi viime keskiviikkona Riepu oli hallilla hiljaa n. 15 minuuttia ilman namin namia. Torkkuikin jopa silmät kiinni ainakin viisi minuuttia. Ilo loppui lyhyeen kun mun oli pakko poistua vessaan. Siitä se riemu taas repesi.. Riepu myös räyhää hihnassa kaikki hiihtäjät, juoksijat ja koirakot, jos sitä ei ajoissa saa tarpeeksi kauas/namita/nosta syliin. Ja välttämättä mikään noistakaan ei toimi, joskus vaan on huudettava. Tai jos ohitus onnistuu nipin napin namia syöden, niin kyllä ohituksen jälkeen on muutaman kerran haukahdettava. Koska on pakko! Myös jahtaus ois kivaa. Autojen jahtaus on vähentynyt lähes nollaan, mutta kohta on kadut taas täynnä pyöriä ja mopoja, noita paholaisen perikuvia. Ja rullaluistelijoita. Ja skeittareita. Jaja.. No ompa ainakin tekemistä kesäksi kun mennään tien varteen istumaan ja syömään herkkuja!

Ne karvaisemmat ja kiinnostavammat 2/3

Dina. Meidän puolionneton pelkuriotus. Dina on alunperin venäläinen katukoira, joka jonkin aikaa kestäneen tarhaelon jälkeen oli tuotu Suomeen. Meille se päätyi siksi että tuon ensimmäisen Suomikodin koirat eivät hyväksyneet Dinaa, ne eivät antaneet sen syödä eivätkä nukkua. Tutustumisreissu Kouvolaan tehtiin juhannusaattona 2010. Oli kuuma ja ruuhkaisaa. Ensin juteltiin koirasta luopuvan tädin kanssa ja sitten mentiin treffaamaan Dinaa isolle aidatulle pihalle. Namit houkutteli muun lauman heti meidän luokse, Dinakin hiippaili lähettyville mutta vähän muiden koirien hampaita ihailtuaan jäi kunnioittavan välimatkan päähän. Muut koirat pyydettiin sitten sisälle ja siihen me jäätiin tutustelemaan. Useampi hetki meni, kun se hitaasti lähestyi ja lopulta uskaltautui kaulaansa venyttäen nappaamaan namin kädestä. Lopullinen päätös syntyi siinä, tämä lähtee kotiin meidän kanssa, sillä on toivoa.

Ensimmäinen pitkällinen suostuttelu ja houkutteluoperaatio käytiin siitä että saatiin Dina pois sisältä pöydän alta ulos meidän autoon. Lopulta talon isännän oli kannettava tärisevä ja tutiseva nyytti meidän auton takapenkille. Dina läähätti koko pitkän ajomatkan ja kun se käytettiin pissalla Joroisten kohdalla (nykyisin siinä taitaa olla Jari-Pekka) Dina pyrki ulos pannastaan, kiskoi lähimmän pusikon alle ja suostui siitä eteenpäin liikkumaan vain ryömimällä. Muistaakseni se kannettiin takaisin autoon. Kotona se ei suostunut tekemään tarpeitaan useampaan päivään ja oli aika turpean oloinen.

Lisäksi meidän Tellu-koira ei ymmärtänyt että uuden tulokkaan ruokakipolle ei ole menemistä, vaikka Dina sen hyvin selkeästi näyttikin. Sitten käytiinkin päivystävällä tarkistamassa että ei ollut silmä mennyt puhki vaikka Dinan purema todella lähelle osuikin. Sen jälkeen nämä eivät yhteen ottaneetkaan, Tellu eleli kuin Dinaa ei olisi ollutkaan ja Dina alkoi suhtautua jotenkin ymmärtäväisemmin silloin 11 vuotiaaseen kaveriinsa. Dinalta löytyi sen ensimmäisessä eläinlääkäritarkissa paha korvatulehdus, joka oli sulattanut tärykalvotkin. Näitä hoidettiin antibiooteilla, kipulääkkeillä ja useammalla rauhoituksessa tapahtuvalla korvahuuhtelulla. Nykyisin korviin pukkaa ensin hiivaa ja sitten tulehdusta, jos Dina saa syötyä viljatuotteita. Jos se taas saa pihistettyä sokerillisia tuotteita, saattaa käydä niin että koira pissaa vaikka unissaan, siis täysin hallitsemattomasti. Diabetestä? Siksi Dinan kanssa koetaan pitää tarkkaan silmällä mitä se milloin saa suuhunsa.

Dina pelkää yhä vieläkin äkkinäisiä liikkeitä, äänen korottamista, ukkosta ja ilotulituksia. Kahteen jälkimmäiseen thundershirt on ollut oiva apu, läähätyksen kera tapahtuva ravaaminen talon ympäri ja joka paikkaan piiloon pyrkiminen on vaihtunut suht rauhalliseen pötköttämiseen keittiön pöydän tai saunan lauteiden alla. Alkuun myös Dina pelkäsi naksutinta, mutta kun se tajusi että sen ääni ei merkitse sitä että taivas tipahtaa niskaan, vaan että seuraa namia, niin pelko katosi. Nykyisin se on jopa hivenen rasittava, koska ensimmäisen tempun opittuaan Dina haluaa "sanoa heihei" oikeastaan joka tilanteessa :D Koulutuksessa se paineistuu todella helposti, jos se ei heti tajua mitä siltä halutaan se yleensä pakenee pikaisesti paikalta. Koska Dina tykkää metsässä juosta ja hyppiä, kävimme pariin otteeseen kokeilemassa agilityä. Touhu loppui nopeasti sillä Dina joko piileskeli putkissa tai juoksi ja hyppäsi kentän laidan yli ja meni ovelle odottamaan että joko täältä maailman pelottavimmasta paikasta pääsisi kotiin.. Viehettäkään se ei makkaramaastoissa innostunut jahtamaan, vaikka muuten jahdattavaksi kelpaa niin oravat, linnut, siilit kuin jäniksetkin.

Dina rakastaa esineiden mässyttämistä. Paras lelu on esim. muutamalla namilla täytetty vessapaperirullan hylsy, tyhjä maito- tai vaikka vaikka rahkapurkki. Niitä jyrsitään, imeskellään ja nuoleskellaan tuntikausia. Kaikista eläintä muistuttavista leluista pitää myös ensin irroittaa silmät, oli ne sitten millaiset tahansa. Lisäksi omatoimilenkkeily esim. jäniksen jälkien perässä on parasta, metsästä tullaan sitten usein tämän näköisenä takaisin:

Ylipäätään sen elämässä kaikki uusi ja äkillinen on pelottavaa ja hämmentävää eikä Dina näiden lähes viiden vuoden jälkeenkään pidä esim. autossa matkustamisesta. Siksi nykyisin ei edes kokeilla Dinan kanssa mitään vieraassa paikassa tapahtuvaa uutta harrastusta. Dina saakin pääasiassa toimia meidän porukan parhaana vierailukoirana, joka on tervetullut hyvän käytöksensä takia niin meidän mummolaan kuin äidille yökyläkaveriksi. Myös mökkiseurana Dina on mukava, vaikka ei uimaan oikein uskaltaudukkaan. Muista kuin oman porukan koirista Dinochka ei oikein välitä. Jos toinen rähisee, Dina vastaa kumealla äänellä karvat pystyssä: Täältä pesee! Tairan kanssa kemiat pelaa ja Riepukin kanssa se on erehtynyt muutaman kerran kiskomaan lelua. Pari tuttua naapurustonkin koiraa on neidin mieleen. Vieraiden suhteen ollaan vähän tuulella käyviä, joskus urokset on kivoja, joskus taas vaan nartut. Koskaan ei voi tietää kenen kanssa tullaan toimeen.

Kaikista parasta Dinassa on ollut matka siitä hetkestä kun se varovasti nappasi namin kädestäni siellä pihalla, siihen kun se ensimmäistä kertaa uskalsi rentoutua lähelläni niin paljon että se nukahti ihan viereen. Matka siihen kun se nykyisin nukkuu halipulassa kainalossani tai kiemurtaa koko koira ihan mutkalla innoissaan ja jopa hyppää minua vasten kun tulen töistä kotiin, matka siihen että se kääntyy rennosti mahalleen pyytämään rapsutuksia. Olen oppinut todella paljon, malttanut antaa aikaa ja turvaa ja olen odottanut noita muista ehkä pieneltä kuulostavia läpimurtoja, jotka vieläkin tapahtuessaan saavat sydämeni pakahtumaan ilosta ja onnesta :)

Ne karvaisemmat ja kiinnostavammat 1/3

Taira. Se elämäni koira. Ei ensimmäinen, eikä viimeinen, mutta se, jolla ehkä on pala mun sielua. 

 

Taira on koira, joka ei aina toimi niin kuin koulutuslainalaisuudet ja periaatteet edellyttäisivät. Meidän agivalmentajakin on todennut, että vaikka koirat ei vittuile, niin Taira kyllä melkein vittuilee minulle. Silleen sievästi, mutta näkyvästi, toteaisin minä. 

Taira haettiin meille siihen aikaan kolmanneksi koiraksi Nuijamaan raja-asemalta 19.12.2011 sopivasti joulun viettoon, pitkän ja vaativan maanittelun, uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan kautta. Taira löytyi Kodittomat Koirat - Homeless Dogs ry:n sivuilta ja yhdistyksen jäsenet huolehtivat Tairan ja muut samaan aikaan kodin löytäneet rajalle ja eläinlääkärin valvontaan. Koirat tuotiin rajan yli rokotettuina, sirutettuina ja vuorokauden(?) eläinlääkärin valvovan silmän alla olleina. Passin kera tietysti. Sieltä sitten pakun takaosan häkkikasasta kukin otti omansa, kunhan sen sieltä ensin tunnisti. Taira ei meinannut päästä häkistä ulos kun häkkikaveri oli sitä mieltä että kukaan ei tule eikä mene mihinkään. Sitten vaan vaihdettiin vanhan pannan ja hihnan tilalle uudet, yritettiin jutella pari sanaa saattaamaan tulleelle haikealle mutta onnelliselle sijaiskodin hoitajalle ja saatiin tuliaiseksi itsetehty narulelu ja muutama Tairan herkku. Sitten vaan koira sisälle vieraaseen autoon ja kotia kohti. Huh.

Tairan lempipuuhaa heti alkuunsa oli karata lenkillä. Se pujottautui ulos mitä erilaisemmista valjaista ja pannoista ja sitten leikittiin ota kiinni jos saat-leikkiä. Ja eihän me saatu, ennen kuin neidin mielestä oli leikitty tarpeeksi. Ei auttanut huuto, ei namit, ei maanittelu eikä sen pihalle hylkääminen. Kunnes Taira niin päätti. Nykyisin se kokee luoksetulon huomattavasti kannattavammaksi, siitähän voi saada vaikka nakkia.. Välillä tosin nenä vie ja venäläiset karvasankarit karkaavat vähän pidemmälle omatoimilenkille. Eipä siinä, hampaita kiristellen kehutaan kun tulevat takaisin. Vaikka tulisivat vasta kun muu väki on jo kyllästynyt pakkasessa odotteluun ja tyypit tulevat tunnin päästä kotioven taakse norkoilemaan. Sisälle se pissi kerran, hirmuiset lirut ensimmäisenä tai toisena päivänä ja tietysti matolle. Sen kerran jälkeen se taisi olla sisäsiisti, tai sitten aika on kullannut muistot.. Nykyisessä asunnossa meillä on viherhuoneen ovessa "ovikello" (eli nakkileluketju, jossa on kulkunen) jota Taira osaa soittaa hädän hetkellä.

Miehiä kohtaan se oli alkuun hyvinkin varauksellinen, nykyään jännittää lähinnä vain lapset, narkkarit ja juopot. Ymmärrän hyvin, epäilyttäviä kaikki. Oravia ja jäniksiä taas on ihana jahdata, samoin kissoja. Ja porojen kanssa jos sais joskus juosta kilpaa, innostui niistä kun nyt pääsi moisia näkemään viime kesänä Lapissa. Muista koirista Taira yleensä tykkää, Tairan äänekäs ja railakas leikkiinkutsutyyli on vaan monen koiran mielestä pelottava tai ärsyttävä. Tairan kummallisen piirre on sen kärpäspelko. Ensin niitä jahdataan, mutta jos saalista ei ajassa X saa kiinni, Taira menee yleensä piiloon pimeään vessaan eikä suostu tulemaan sieltä ulos pitkään aikaan. 

Naksutinta Taira pelkäsi aluksi hirveästi, ensimmäinen naksaus aiheutti kahden tunnin läähätystärinän, oli kiva käyttää maksettua kurssiaikaa moiseen :P Aloiteltiin sitten varovaisesti Pilttipurkin kannella ja vähitellen saatiin ottaa oikea naksukin käyttöön. Nykyisin naksu ei pelota, vaan aiheuttaa hirmuista toiminnan tarvetta. Tairassa parasta on sen asenne. Jos esim. agissa ei ole oma vuoro, voi vaikka nukkua ihan rauhassa hallin lattialla. Sit jos kaivaa esim. naksun esiin niin alkaa hirveä hyppypomppumakaus ja ylipäätään tarjoaminen, et mitä sä haluut, näinkö, näinkö, tätäkö? Kun otetaan rennosti, otetaan Rennosti isolla R:llä. Kaivaudutaan syliin tai kainaloon, mieluiten vielä peiton alle ja tai sitten maataan auringon paisteessa puutarhasohvalla tai riippumatossa (jos ihminen vaan sinne avustaa).

Tairan kanssa harrastetaan agilityä ja doboa, satunnaisesti myös verijälkeä. Tairaa on myös treenattu etsimään rahaa. Agissa tehotreenissä ikuisen minä-osaan-radan-paremmin-kuin-tuo-kartturi-asenteen lisäksi keinu (pelottava) ja kepit (tylsää, teen mahdollisimman hitaasti). Kontaktit sattuvat muuten Tairan nykyisen hitaalla suoritusvauhdilla aika tarkalleen kohdalleen. Kisat ois tarkoitus startata 6.6. ja jatkaa siitä heti 7.6. Saa nähdä uskaltaudunko. Kahdet möllit takana (VarPS ry ja SWAU) ja olin tyytyväinen siitä että koira pysyi lähdöissä, suoritti rataa suurin piirtein mun kanssa ja antoi ottaa maalissa kiinni :) Nollia ei taidettu tehdä millään neljästi radasta, oisko vitonen ollu paras suoritus. Tuomarit oli vähän jänniä, mitäs seisoovat keskellä rataa ja tuijottavat.. Toivottavasti sattuis vielä parit möllit tähän väliin niin saisi tuohonkin ongelmaan treeniä.

Temppuilusta Taira tykkää, tällaisia videoita ja kuvia blogi tulee sisältämään kyllästymiseen saakka..

Taira rumpaloi

Lauman luotsi ja huoltaja. Kartturi ja palvelija.

Suvi, 26. Neljännen vuoden yhteiskuntatieteiden opiskelija, pääaineena sosiologia. Kokiksi valmistunut 2007, sen jälkeen erinäisiä koulutus- ja ammattikokeiluja kunnes päädyin yliopistoon fuksiksi 2011. Syksyllä 2013 tulin siihen tulokseen että tarvitsen elämään (omaani ja koirieni) jotain kivaa sisältöä ja uskaltauduin hakeutumaan Pohjois-Savon opiston Johdanto koiran koulutukseen-kurssille 13.-15.9.2013. Siitä alkoi syventyminen eläintenkouluttamisen tieteelliseen ja perusteltuun puoleen, ja sama matka jatkuu yhä.

Jatkoin innostuksissani Koiran tapakasvatus-kurssille 25.-27.10.2013. Verijäljen perusteet kurssin kävin Tairan kanssa 13.-15.12.2013 ja maastokurssin 9.-11.5.2014. Ikääntyvä lemmikki- luennon kävin kuuntelemassa 23.1.2014. Näiden kanssa osittain samaan aikaan suorittelin eläintenkouluttajalinjan viikonloppukurssi-muotoisena keväällä 2014 (20 ov). Tämä kaikki antoi pontta hakeutua samaisen opiston syksyllä 2014 alkavaan eläintenkouluttajan tutkintoon valmistavan koulutuksen päivämuotoiseen opiskeluun, jota suoritin elokuusta 2014 helmikuuhun 2015.  Periaatteessa olen näyttötutkintoja vaille valmis eläintenkouluttaja. Ajan ja rahatilanteen salliessa olen suunnitellut suorittavani tarvittavat näytöt heti maisteriksi valmistumisen jälkeen.

Agilityyn hurahdin alkuvuodesta 2014, joten reilu vuosi on uppouduttu sokkareiden, "ylivetojen" ja (suvi)valssien ihmeelliseen maailmaan. Tarkoitus olisi korkata oikeat kisat tulevana kesänä ja tämä blogi tuleekin toimimaan hyvin paljon myös treenikalenterina ja edistymisen seurannassa. Koirat ovat tässä perheessä siis urheilijoita siinä missä minäkin (oikeasti paljon enemmän kuin minä..) ja ansaitsevat hierontansa ja osteopaattinsa. Lihaskunnon parantamiseen ja hoitoon meillä aloitettiin doboilu. Oma pallo saapunee kotiin pian.

Koirien lisäksi olen kouluttanut ainakin kanoja, nautoja, hevosia, kania, rottia ja kokeillut papukaijan ja parta-agaman koulutusta. Nämä viimeksi mainitut eivät edenneet lajiintutustumista pidemmälle. :D Listaltani puuttuvat vielä ainakin sika ja kissa, jospa nekin saisi rekisteriin jossain vaiheessa. Ennen kaikkea tässä touhussa olen kouluttanut itseäni. Matka on pitkä, innostava ja jatkunee elämäni loppuun asti, sen verran laajasta asiasta on kaikkineen kyse..