Ikuinen kakkonen

Kun Riepun kanssa päästiin sille tasolle että tiesin sen pystyvän suorittamaan turvallisesti kokonaisia ratoja keppeineen ja kontakteineen aloin pohtia (tietenkin) kisaamista. Pystyykö se, pystynkö minä ja kannattaako edes aloittaa? Meistähän ei koskaan voi tulla nopeita ja parhaita. Sitten yhtäkkiä osattiinkin tehdä voittavia ykkösluokan tuloksia. Mietin että tässä on meidän raja, tämä on sopivan helppoa ja turvallista. Kiinnostuin kuitenkin jo tässä vaiheessa "ikuisesta" siirrosta kakkosiin ja googlettelin että miten homma toimii. Ajattelin että kakkosluokan radat ovat meidän osaamisen yläpäässä ja sinne voitais sopia.

Siirryttiin ykkösistä kakkosiin. Tykkäsin kakkosten radoista, osallistujien määrän vähäisyydestä, voittomahdollisuuksista ja kisapäivän lyhyydestä. Eli kaikesta. Tehtiin voittavia kakkosten ratoja. Sitten oltiinkin yhtäkkiä kolmosissa. Olin kaksijakoisissa tunnelmissa. Mehän päästiin viimein tekemään sellaisia ratoja mitä tehtiin treeneissäkin. Voisin testailla kolmosia jonkun aikaa ja sitten anoa siirtoa kakkosiin. Tai voisin suoraan anoa siirtoa kakkosiin. Tai voisin pysyä kolmosissa ja katsoa antaako tää meidän huikea taival vieläkin jotain enemmän. Yhtenä ratkaisevana tekijänä mielessäni kummittelee pelko ainoan näkevän silmän menettämisestä. Tai jos sen näkö alkaakin huonontua nopeasti. Ja voihan tuo maanantaikappale rikkoa itsensä muutenkin. Sellainen puristava, toki hieman vainoharhainen ajatus siitä että loppuuko meidän aika. Ehditäänkö tehdä kaikki. Miten paljon voin vaatia, miten pitkälle koiraa viedä. En halua että minun kunnianhimoni tarpeettomasti vaarantaa koirani.

Sitten tää pikkutyyppi onkin oppinut tekemään kepit ensimmäisellä kerralla todennäköisemmin kuin että se onnistuisi vasta toisella. Se on näyttänyt pieniä merkkejä siitä että se osaa irrota. Se on useamman kuin kerran pelastanut omalla toiminnallaan mun huonon ohjauksen. Se opettelee este-erottelua. Sitä ei tarvitse sytyttää radoille, se rakastaa lajiaan. Ja sitten se mokoma meni ja otti ensimmäisen kolmosluokan voittonsa toisissa kisoissa ja jäi sertistä 0.29 sekuntia. (Ketuttaa, myönnän!). Ketutus tosin lieveni sillä että ensimmäisellä radalla Riepu yritti hyppiä lähinnä rimojen varjojen mukaan ja arasteli kaikkia sille uusia kontakteja ja kaatoi pituuden sivukepit. Oltiin siis Kajaanissa ensimmäistä kertaa meille uudessa paikassa, uusilla esteillä ja ulkona.

Lopputulema. Meillä tulee aina olemaan haasteemme, erilaiset ratasuunnitelmat ja ohjaukset, mutta väliäkö sillä. Kumpikin saa tehdä sitä mitä rakastaa, sen kanssa jota rakastaa. Näillä mennään, niin pitkälle kun mennään. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu tai on tapahtumatta, ei ole minun hallinnassani. Minulla on ihanat ja osaavat kannustus- ja valmennusjoukot takana. Nautitaan nyt! <3