Surua häntiin

Ei Dina toennutkaan. Kuume nousi uudelleen kolmen päivän kuluttua edellisen antibiootin loppumisesta ja mentiin lääkäriin 3.7. Saatiin 10 päivän Doximycin kuuri kun tulehdusarvot olivat taas taivaissa ja hengitys kuulosti raskaalta. Lisäksi saatiin myös purkki tulehduskipulääkettä. Kolme neljä päivää tilanne näytti paranevan, koira alkoi syödä hitusen paremmin ja oli olemukseltaan reippaampi. Sitten alkoi taas alamäki; yhä harvempi herkku maistui, koira alkoi juoda paljon, vaikutti kivuliaalta, leuat lonksuivat omituisesti ja se väsyi todella nopeasti. 10.7. varasin uutta aikaa sen viikon keskiviikolle tarkoituksena katsoa voiko vielä tehdä jotain vai lopetetaanko koira. Aika kuitenkin piti perua kun hoitaja oli sekoillut jotain aikataulujen kanssa.

Eläinkääkäri soitti samaisena maanantaina ja ehdotti testiin vielä kortisonia. Samana päivänä se alkoi saada myös toisen koiramme Gabapentin-lääkettä. Koira alkoikin syödä taas vähän paremmin, mutta se alkoi myös juoda vieläkin enemmän, turposi ja sillä piti pitää sisällä vaippaa koska se alkoi lorautella sisään järkyttäviä lammikoita (sohva meni vaihtoon). Virtsa alkoi myös olla oudon väristä. Keskiviikkona päivällä lääkäri soitti ja sovimme että jos tilanne ei parane niin tullaan perjantaina käymään, jos vointi paranee niin seuraavalla viikolla.

No, sitten ei maistunutkaan enää iltaruoka. Ei herkut, ei mikään. Vettä Dina latki järkyttäviä määriä ja lämpö nousi taas yli 39. Se ei jaksanut hypätä sänkyyn eikä seisoa kauan paikoillaan. Aamulla silmät ja ikenet kellersivät. Juuso vei sen verikokeisiin (ja äiti tunnin päästä uudelleen kun otettu verimäärä ei riittänytkään). Eläinlääkäri soitteli kolmen jälkeen tuloksista ja sanoi että ovat järkyttävän huonot. Toinen maksa-arvo oli reilusti yli 8000 ja toinenkin yli 1000. Myös munuaisarvot olivat sekaisin. Tulehdusarvot olivat antibiootilla laskeneet. Siinä vaiheessa petti kontrolli ja totesin itkun seasta että eiköhän mummon ole nyt aika lähteä. Lääkäri lupasi järjestää aikaa Dinan pikaiselle lopetukselle joten lähdettiin ajamaan kotiin hakemaan koiraa. Äiti itki ajomatkan, Juuso tavattiin eläinlääkäriaseman edessä.

Lopetus meni rauhassa ja kauniisti. Ei sitkuttelua, hengityspuuskia, eikä korinoita. Turvallinen ja kivuton uni. Oltiin Dinan kanssa loppuun asti, itkettiin ja hyvästeltiin. Halasin ja kuiskasin korvaan että vie Tellulle terveisiä. Eläinlääkärikin itki, se oli koskettavaa. Viedään varmasti muitankin koiria Annin hoiviin jatkossa. Oikeasti olisin halunnut kotilopetuksen, koska uskon sen olevan muille koirille selkeämpää. Tähän ei eläimen lisäkärsimyksen ehkäisemiseksi kuitenkaan ollut aikaa.

Sanoin Juusolle että otetaan seuraavaksi vain papukaijoja. Ne eläis meitä pidempään eikä meidän tarvitsi itkeä niiden perään. On kamalin tunne taluttaa oma rakas lopetettavaksi ja poistua lääkäriltä vain valjaiden ja hihnan kanssa. Dinan taistelut on nyt taisteltu eikä kipua ja kärsimystä enää ole. Ikävä ja tuska jää meille ihmisille, muille koirille hämmennys ja ihmetys.

Tuntuu epäreilulta, meiltä jäi kaikki kesken. Se oppi juuri kaikki agiesteet (keinua lukuunottamatta) ja olisi ollut hauskaa käyttää mummo mölleilemässä. Ne muutamat sen lempitemput jäi kuvaamatta. Se oli helpoin koira arjessa. Ei vetänyt, ei riehunut, sen pystyi viemään mihin vain hulinaan ja se vain tepsutti kiltisti mukana. Se piti kaikista ihmisistä kunhan sitä lähestyi rauhassa. Urosten kanssa se heittäytyi lähes pennuksi ja hoidokkinartutkin se sieti.

Mikään ei korvaa sitä tunnetta kun vuosien työllä vihdoin saavutti entisen kaltoin kohdellun katukoiran luottamuksen. Ne hetket kun se ei enää väistänyt jokaista liikettä, kun se lähestyi vapaaehtoisesti ja painoi päänsä mun olalle pyytäen silityksiä. Kun se ensimmäistä kertaa nukahti viereen ja unituhisi. Kun se oppi että virheistä ei seuraa mitään pahaa vaan että hän voi yrittää ja siitä seuraa hyviä asioita. Ensimmäiset naksuttimella opetetut temput. Ensimmäinen vetoleikki. <3

Kiitos rakas Dina. <3