Fiilispurkua

Siitä asti kun ei ollut enää varaa pitää valmennusryhmäpaikkaa, on olo agipiireissä yleensäkin ollut vähän ulkopuolinen. Tieto ja kuulumiset eivät ole kulkeneet niin kuin ennen, mikä sinällään on lie ollut ihan normaalia kun tyyppejä ei enää nähnyt niin paljon. Fiiliksiä kiristi entisestään ennen vuodenvaihdetta käyty irtovuorojen myyntiä koskeva keskustelu, jossa pohdittiin treenaajien toiveesta 'hintakartellia' eli alimpia hintoja millä vuoroja saisi milloinkin myydä. Minusta taas jokaisella tulisi olla oikeus myydä omaisuuttaan eli vuorojaan siihen hintaan kun siitä raaskii luopua. Varsinkin esiinnoussut kanta "mieluummin jätetään käyttämättä aka myymättä koko treeni kuin myydään se halvalla" on mielestäni suorastaan luotaantyöntävä. Vähän sama kuin vielä nykyisinkin on kauppiaita jotka mieluummin heittävät ruokaa roskiin kuin myyvät sitä alella tai lahjoittavat köyhille. Useammin minkä tahansa lajien treenien myynnissä esiinnoussut ajatus on kuitenkin ollut "Kunhan joku menee ettei hyvä treeni mene hukkaan". Toki hyväntekeväisyyttä ei ole kenenkään pakko harjoittaa, mutta kyllä vähän ihmetyttää. Ymmärrän myös sen kannan, että eihän yksittäisiä treenikertoja olisi tarjolla jos vakkareita ei olisi. Puolensa ja puolensa.

Omaan kantaani tietysti vaikuttaa taloudellinen tilanteeni ja se että satunnaisista, usein pikaisellakin aikatauluilla ostetuista treeneistä ei ole niin paljon hyötyä ja niistä ei saa välttämättä irti kaikkea kehityspotentiaalia, koska siitä puuttuu se säännöllinen suhde koutsin kanssa. Osa vuorosta menee aina ns. hukkaan kun käydään läpi ja testaillaan että mitäs te jo osasittekaan. Mistä lähdetään liikkeelle. Hyötykään ei siis usein ole sama kuin vakkareille :) Ilmeisesti mielipiteeni ei miellyttänyt kaikkia ja tästä tuli kaikkiaan jotenkin niin huono fiilis (ilmeisesti useammalle taholle, sen verta paljon inbox pullisteli yksityisviesteistä). Monen kanssa kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen ja sopuun (sopu on vahva sana, kun ei periaatteessa ollut mitään riitaa, vaan näkemyseroja). Ilmeisesti olen kuitenkin joidenkin kohdalla muuttunut näkymättömäksi :D No, kukin tavallaan ja moni täysin ilman tapoja. Mietin hetken kovasti jo seuran vaihtoa, mutta en mä tiedä mihin vaihtaisi. Ja onhan meidän seurassa enemmistö aivan huippuihania tyyppejä. <3

Kun mulla oli ryhmäpaikat niin mä tein kaikkeni päästäkseni niille. Olin sitten kipeä tai treenihaluton, kyytiä vailla tai ois ollut muita menoja niin treeneihin mentiin. Muut menot väisti. Jos koira oli kipeä tai vaikka hieronnan takia vapaalla, otettiin vaan toinen koira matkaan ja vaikka höntsäiltiin. Ja sit jos treenin joutui myymään niin en mä marissut jos siitä ei käypää korvausta saanut. Vaikka opiskelijan tuloilla tappiota tulikin ikävästi. Oma moka kun en päässyt, huonosti olin pelannut korttini. Mä arvostin niitä niin paljon että ne vaan meni etusijalle. Möllit tais pari kertaa tosin voittaa kun sattu samalle ajalle.. Poikkeus vahvistakoon säännön ;) Ja koska tänne eksyy kuitenkin joku joka lukee tän mun paremmuuden julistuksena, niin ei, kyse ei ole siitä että olisin jotenkin parempi ihminen tai edes aksaharrastaja. Vaan siitä että treenit oli mun budjettiin pirun kalliit, ei niitä raaskinut jättää välistä. Lisäksi mä rakastan tätä lajia ja treenit oli vaikka päänsäryssä juoksemisen arvoisia. Ja mulle oli vain plussaa jos niiden takia sai skipattua joitain muita sosiaalisia tilaisuuksia, kuten syömisiä tai sukujuhlia..

En ole koskaan ollut ihminen joka vaan kiltisti kääntäisi toisen posken, mutta kai se on vaan purtava hammasta, laitettava sormet korviin ja suunnattava katse toisaalle. Turha ikäviä ihmisiä on roikottaa elämässään mukana, kevyempää ilman. Edelleen kyllä ostan yksäreitä, mutta yritän muistaa että pääasia niissä on se treenaaminen, kehittyminen ja koiran kanssa hauskanpitäminen, ei kanssatreenaajien kannustus ja hyväksyntä. Ne tulee plussana päälle jos on tullakseen.

Treenipaikkaa on muutenkin ikävä. Tai niitä aikoja. Hinta oli ennen veromuutosta halvempi ja mä rakastin vielä silloin tullutta viikkokirjettä. Siellä oli tsempit ja kuulumiset ja ennen kaikkea ratapiirrokset. Oli kiva suunnitella ja miettiä kuvioita ja ennen kaikkea oli niin helppoa pitää treenipäiväkirjaa kun rata oli jo valmiita. Sitten vain rustaili oheen mitä pätkää teki ja mikä oli vaikeaa/mikä sujui. Nyt pitää sitten suurimmaksi osaksi itse säätää ja osata arvella et mitähän tekis ja miten. Liian usein tulee sit treenattua juttuja sen mukaan mitä kentällä on valmiina. Ja treenipäiviksen pitokin on jäänyt surkealle tolalle. Paljon ois parennettavaa, mutta kauas on joka tapauksessa tultu siitä kun mulla oli jopa kaksi valkkupaikkaa kerralla.

Onneksi nyt on vakkarikoutsina Sini ja Sindytraining. Joku joka suurinpiirtein muistaa missä on ollut haastetta, mikä on sujunut ja joka tietää että miten asioita korjataan, viedään eteenpäin ja miten meitä saadaan kehittymään ja oppimaan. Pysyy treenissä ja tavoitteissa joku järki ja punainen lanka.

Kisaaminenkin on nyt vähän hankalaa kun ei oo tuttavissa ykkösluokan maksia jonka kanssa vois suunnitella kisareissuja. Mutta kyllä me täältä tullaan, ehkä vähän hitaammin vaan. Ja silti, agi on parasta. 😘